Kello on 02:08, kun aloitan ensimmäisen viestini omassa Blogissani. Blogini tarkoitus on valaista itselleni omia ajatuksiani ja hyvällä lykyllä antaa toisille hieman ajateltavaa elämästään ja omista ajatuksistaan.

Asun kaksiossa poikakaverini ja kahden koiran kanssa. Seurustelin tämän kaverin kanssa noin neljä kuukautta, kunnes muutimme yhteen. Elämäni virhe, sanoisinko. Varsinkin tällaiselle ihmiselle, joka oppii virheistään, mutta ei ole luovuttajatyyppiä.
Elämässäni olen aina ajatellut, että haluan miehen, hyvän työpaikan, pari koiraa, pari lasta, omakotitalon ja häät. Nyt tuo ajatusmaailmani on romahtanut ja murenee koko ajan enemmän päivä päivältä. Monesti iltaisin kysyn itseltäni: "Tämäkö oli sitä mitä toivon?"
Olen aikuistumassa oleva 20-vuotias tyttönainen. Haluan ajatella elämääni loogisesti, mutta olen hömppä. Ihastun päätä pahkaa niin lujaa, että luulen sitä virhe virheen jälkeen rakkaudeksi. Nyt lopulta tajuan, että ihastumiseni ei ole rakkautta. Olisi pitänyt oppia virheistäni ennen kuin tein tämän suurimman virheen: valitsin kaikista maailman miehistä juuri tämän, joka ei ole aikuistumassa. Liian samanlainen kuin minä -ilman sitä ripausta itsenäisyyttä.

Monesti olen elämässäni hokenut, että jos joudun itseltäni kysymään, rakastanko häntä... Ei ihminen silloin rakasta. Nyt olen tänä kuukauteni kysynyt itseltäni: "Rakastanko häntä?" Enkä osaa vastata itselleni. En näe vastausta. En osaa päästää irti. Lopulta teen toisen olosta tietämättäni niin sietämättömän, että hänen on pakko lähteä. Tukahdutan hänet ja tukahdutan itseni.

En enää tunne tuota miestä, joka sängyssämme nyt nukkuu sikeästi. Olen näinä viikkoina tehnyt hänen olonsa niin sietämättömäksi, että sain hänet tänään sanomaan: "Sä olet ainut ihminen, joka saa mut hermostumaan näin nopeasti." Eikä se edes tuntunut pahalta. Mikään ei ole tuntunut pahalta sen perjantain jälkeen, kun hän jätti minut yksin taksijonoon rahattomana ja avaimettomana. Mikään ei ole tuntunut yhtä pahalta sen jälkeen, kun samana iltana kotimatkalla mies pyöri ympärilläni ja kertoi, kuinka haluaisi riisua mekkoni. Mikään ei ole tuntunut pahalta sen jälkeen, kun samana iltana mieheni huutaa minulle, että olen pettänyt häntä ja paiskaa pääni seinään. Menetin kasvoni silloin kaikkien edessä ja mikä pahinta: itseni edessä. Katsoessani peiliin, en tunnista itseäni. En osaa hymyillä. En osaa nauraa. En osaa itkeä. En osaa surra tai rakastaa. En tunne mitään. Näen elottoman ihmis olennon, joka kuihtuu päivä päivältä taistellessaan yksin omassa maailmassaan, jonka on luonut. Niin katkera ja niin kostonhaluinen, joka haluaisi edes kerran elämässään rakkautta ympärilleen ja edes hitusen toivoa huomisesta.